tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosi 2019



Tänä vuonna ratsastin vähemmän kuin ikinä. Mukana oli monia vastoinkäymisiä, mutta myös pieniä onnen hetkiä.


Tammikuussa elimme tavallista arkea. Hevoset pääsivät mylläämään laitumelle hankeen ja ratsastelin Irman kanssa ilman päämäärää. Silloin tuntui, että tamma on ihan super. Jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin olin vain innoissani kun pääsin selkään.

Helmikuu oli todella talvinen kuukausi. Touhuilin jonkin verran, mutta kiireet koulun ja töiden kanssa veivät aikaani paljon. Hoidin Irman liikutuksen tällöin vielä kokonaan itse, joten se seisoi todella paljon

Maaliskuun aikana kevät näytti tuloaan. Lumet sulasivat kohisten ja kevät todella oli tulossa. Loppukuusta Irma loukkasin jalkansa ja tästä alkoi pitkä alamäki. Sama jalka vaivasi ajoittain, koska lihakset hävisivät todella nopeasti. Tamman takapolvet kun muutenkin ovat hieman löysät, niin vaiva tuntui todella palalta. Sohvi muutti takaisin entiselle kotitallilleen ja jäin jälleen yksin hevosten kanssa.

Huhtikuussa Irma alkoi hiljalleen toipua. Oma kiire koulussa oli todella kovaa ja hevoset saivat vain olla. Vierailin silloisen ystäväni kanssa Helsingissä Horse Fair -messuilla, jolloin koin taas kipinää hevosteluun.

Kesä täällä alkoi jo toukokuussa. Hevoset pääsivät laitumelle viettämään lomaa. Kouluni oli jo ihan loppusuoralla ja vielä suoritin viimeiset rutistukset. Valmistuin ja alkoi taas kiire. Mietin kuumeisesti koko kevään mitä ihmettä nyt alkaisin tehdä.

Kesäkuussa hevoset vain lomailivat. Pesin koko tallin, loimet ja muut tykötarpeet. Ilmassa leijui puhtauden tuoksu. Aloin taas enemmän keskittyä Irman  kanssa touhuamiseen ja päädyin ikävään ratkaisuun. Irma sikaili minkä osasin, joten laitoin sen myyntiin. Onneksi kukaan ei halunnut ostaa sitä,  niin päädyin vielä yrittämään. Onneksi näin.



Heinäkuussa oli aika tehdä vuoden heinät. Meillä kun on niin pieni hevosmäärä, niin joudumme käyttämään melko paljon myös pikkupaaleja. Saimme kaikki heinät juuri ennen sadetta sisään ja olo oli todella helpottunut. Irma alkoi hiljalleen löytää itselleen myös toisen liikuttajan, josta onkin ollut hirmuisesti apua.

Elokuussa Irmalla alkoi ratsutus. Hanna kävi säännöllisesti ja tuntui siltä, että eteneminen tapahtuikin suurin harppauksin. Joka kerta tamma oppi hirveästi uutta. Kaikki aikaisemmat taidot olivat kadonneet epämääräisen tauon jäljiltä ja aloitimme kaiken ihan alusta. Olin entistä vakuuttuneempi, että tämä onkin minulle sopiva hevonen.

Syyskuussa alkoi ajatus uudesta hevosesta ja meille muuttikin Alma, siskoni hevonen. Se tuli toimittamaan hyvänmielenhevosen virkaa ja onkin onnistunut siinä hienosti. Sain itselleni jälleen päämäärän  mitä kohti mennä ja aloitin jälleen opiskelut. Tällä kertaa lähdin opiskelemaan markkinointia.



Lokakuussa oli jälleen aika keskittyä hirvenmetsästykseen. Vietin viikonloput metsässä ja arki-illat kuskasin poikaani jalkapalloon. Oma motivaationi laski laskimistaan, eikä pohjaa näkynyt. Kiireitä riitti, eikä aikaa hevosille tuntunut olevan.

Marraskuussa kiipesin varmaankin kahdesti itse hevosen selkään. Olin niin kiireinen, että tein tallihommia myöhään iltaisin. Vettä satoi ja satoi, jolloin kaikki paikat olivat ihan kurassa. Oma selkäni alkoi oireilla, enkä kyennyt enää edes istumaan. Ramppasin eri lääkäreillä ja sain pikku hiljaa ideoita mikä minua oikein vaivasi.

Joulukuussa kiire hiljalleen helpotti. Olen ehtinyt hieman ratsastaa ja kävin jopa valmennuksessa. Pian kuitenkin taas alakuloinen mieli saapui ja tunsin olevani todella yksin. Tallilla ei useinkaan ole käynyt muita ja olen huhkinut yksinäni. Saimme ihan pikku hetkeksi lunta, mutta vesisateet saapuivat taas. Nyt onneksi on ollut jo hieman parempia kelejä.

Koska olen kova tekemään lupauksia vuoden vaihtuessa, teen niin nytkin; Lupaan ratsastaa ainakin kerran viikossa itse ja toisena kertana liikuttaa hevosen maastakäsin. Lupaan myös oppia nauttimaan elämästä. Sen lisäksi yritän parhaani mukaan käydä istuntavalmennuksissa, tämä toki riippuu aina rahatilanteesta.

Mitä sinä olet luvannut?

lauantai 21. joulukuuta 2019

Parin kuukauden kuulumiset!

Taas on vierähtänyt pitkä tovi siitä, kun olen ehtinyt kunnolla hengittämään. Täällä etelä-Suomessa vettä on riittänyt. Välillä tuntuu siltä, etten muista päivää etteikö olisi satanut vettä. Nyt onneksi on ollut taas hieman parempia ilmoja. Koska vettä on tullut, on tarha muuttunut isoksi mutalammikoksi. Luojan kiitos se ei upota paljoa, mutta silti metsäosuus on aivan tosi märkää.

Aloitimme viikko sitten tarharemontin, joka yllätys yllätys jäi hieman kesken. Puolitin tarhan ja toinen puoli tulee jossain vaiheessa kokonaan murskeelle jonka alla on kangas. Vielä riittää hommaa, mutta kyllä se siitä. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos olisi paljon enemmän rahaa.

Ystäväni Jonan on käynyt ratsastamassa ja samalla hieman ratsuttamassa tammaa.
Hevoset ovat päässeet liikkumaan ihan kivasti. Olen jopa itse ryhdistäytynyt Irman suhteen ja kavunnut muutamia kertoja kyytiin. Mulla on parin kuukauden aikana ollut järkyttäviä selkäkipuja, eikä niihin ole vielä tullut varmuutta. Olen ollut lukuisissa rönteneissä, verikokeissa ja magneettikuvissa. Tällä hetkellä minua hoitaa reumalääkäri, joka löysi useista nivelistäni ärhäköitä tulehduksia. Syön tällä hetkellä päivittäin tulehduskipulääkkeitä, joilla yleensä hoidetaan reumaa. Huomaan esimerkiksi tätä kirjoittaessani, etteivät sormet oikein toimi ihan kunnolla.

Alman tulon myötä olen oppinut hieman myös hengittämään ja nauttimaan. Tosin omassa elämässäni on ollut todella kiireinen syksy, mutta nyt juuri sopivasti ennen joulua helpottaa. Olen yrittänyt hieman myös keskittyä nauttimiseen, mutta se on erittäin vaikeaa. Huomaan usein toimivani parhaimmillani, kun minulla on kova paine päällä. Mitä enemmän työtä, sitä parempi työn jälki.

Ennen selkäkipuja kävin säännöllisesti osteopaatilla ja oloni olikin usein todella hyvä. Nyt kun en saa käydä hoidattamassa itseäni siellä, päätin varata itselleni jälleen istuntavalmentajan. Oliverin ja Wiurilan aikaan kävin Tiina Vuorisen CR-valmmennuksissa. Tällöin istuntani ei ollut edes näin kamala kuin nyt, mutta silti opin niiden aikana paljon. Jo tällöin minulla on ollut vaikeuksia istua syvälle satulaan, kun jalat eivät vain anna periksi.

Nyt kun selkä on kipeä, on pakko pitää omasta kropasta huolta. Ensimmäinen tunti tuntui siltä kuin olisin ensimmäistä kertaa ikinä hevosen selässä. Tiina avasi jalkojani, josta minulle tuli tosi kummia reaktioita; Jalkani puutuivat vuorotellen nilkasta alaspäin, kun tunto palasi alkoi kova kihelmöinti. Nämä CR-hommat tuntuvat ihan henkimaailman hommilta.


Keskityimme todella kovin istuntani suoruuteen sivuttaissuunnassa. Olen vältellyt oikean puolen käyttöä, jolloin vasen on kipetynyt, istun siis ihan vänkyrässä. Tähän on saatava apua ja sovimmekin jo seuraavat treffit. Alku toohotuksien jälkeen yritin hieman myös ravata, mutta Irmapa oli sitä mieltä että nyt hänenkin niin raukea olla ettei tarvitse ravata. Tunsin oloni todella noloksi; Olen 28v enkä saa omaa hevostani ravaamaan. Taitaa siis aika pyytää oikeasti apua tähän kaikkeen.

Tämän kaiken uuden lisäksi, etsin Irmalle uutta satulaa. Hain alkuviikosta testiin 8 erilaista koulupenkkiä, joista yksikään ei ollut sopiva. Pari päivää sitten ajoin Paimioon uudestaa ja viidestä satulasta yksi oli vahva ehkä. Kyselin olisiko vielä parempaa vaihtoehtoa. Tällä hetkellä hyvältä tuntuu Frank Baines Elecance. Sen rungonmalli on tosi hyvä, kuin myös takatoppaukset, säkätilaa jäi riittävästi ja ilmakanavakin oli oikea. Ainut mikä minua jäi mietityttämään, oli etutoppausten tiukkuus. Itsellenikin satula tuntui hyvältä. Näissä kivuissani tarvitsen oikeasti hyvän satulan, joka istuu ja antaa tukea myös mulle.

Onneksi elämä nyt rauhoittui ja pian on jo joulukin. Nyt pitää enää vain nauttia elämästä ja ihanista hevosista. Oman aikansa vie tällä hetkellä instagram. Päivittelen sinne joka päivä joulukalenteria. Kannattaa ehdottamasti käydä kurkkaamassa TÄÄLLÄ